13. Jyrki Tyrkkö (25.11.2001)

Jyrki Tyrkkö 25.11.2001 Luonnonfilosofian seura

Hyvät Luonnonfilosofit

Viimeaikoina LFS:n sähköpostikirjeenvaihdossa käydyt laajat ja moneenkin eri suuntaan ulottuvat mielipiteenvaihdot ovat olleet innostavaa luettavaa huolimatta synkistä sävyistä, joita on esiintynyt arvioitaessa aikamme luonontieteilijöiden, lääkärien, insinöörien, filosofien ja liike-elämän piirissä ilmeneviä "materialistisia" käsityksiä sekä arvioitaessa yleistä kulttuuriilmapiiriä. On innostavaa todeta, kuinka paljon sentään ainakin tässä LFS:n suppeassa joukossa näitä asioita on vakavasti pohdittu. Tietysti on niinkin, että mielipiteet miellyttävät enemmän vastatessaan omia mielipiteitä.

Omia mielipiteitäni en nyt seuraavassa tule esittämään, vaan haluan tuoda esiin joitakin huomionarvoisina pitämiäni, edesmenneen opettajani lääkäri-fysiologifilosofin, professori Yrjö Reenpään Ylioppilaslehdessä v 1948 esittämiä ajatuksia, joiden luulisin tangeeraavan nyt käynnissä olevaa keskustelua - ehkä siksikin ettei unohtuisi inhimillisen ajattelun pitkän historian loputtoman rikas perintö.

Reenpään artikkelissa Totuuden etsimisestä, josta esitän seuravassa pitkähkön sitaatin, hän käsittelee aihettaan selostamalla aluksi laajasti totuuden käsitteen aristotelis-skolastista taustaa. Ohitan tämän sinänsä mielenkiintoisen, osittain vakeatajuisenkin osan ja esitän vain artikkelin loppuosan, joka parhaiten liittyy viime aikoina käsittelemiimme teemoihin.

" Tällä tavalla, ikäänkuin rationaalisesti päätellen, vaikkakin loogillisesti vaikeasti määriteltävää äärettömyyskäsitettä käyttäen, Tuoma Akvinolainen, kreikkalaisen filosofian ja keskiaikaisen skolastiikan avulla, kehitti käsityksen äärettömän olion ja hänen täydellisen totuutensa eksistenssistä, s.o. Jumalasta. Nykyisenä aikana, jolloin emme voine palautua pois rationalismistamme, on tämä ajatuskulku mielestäni melkein kuin oman aikamme tuote. Se tehoaa intellektiimme, mutta on samalla affektiivisesti lohdullinen, osoittaessaan olemisella olevan korkeampiakin muotoja kuin ihmisen omaama.

Lopuksi tahdon vielä esittää, miten hyvyys ja lähimmäisen-rakkaus, caritas tomistisesti liittyvät äärettömään olevaiseen. Hyvyys on tavallaan toinen sanontatapa olemiselle, olkoonpa tämä oleminen aistitodellisuutta taikka ajatustotuutta.Olla olemassa on hyvää; täydellinen häviäminen jäljettömiin on keskiajan teologisen skolastiikan mukaan samaa kuin pahuus. Hyvyys on eksistenssiä, pahuus ei-eksistenssiä. Tämä erikoinen käsitys pohjautuu ehkä siihen, että olioiden tarkoituksena katsottiin olevan ylimmän, täydellisen olion katsominen kasvoista kasvoihin, s.o. toisenlaista terminologiaa käyttäen, sellaisten ajatuksellisten kykyjen kehittämisen, että yhä yleisempien totuuksien ajatteleminen ja niiden perustalla tapahtuva ekstrapolaatio äärettömän olion tajuamisineen kävisi mahdolliseksi. Tämä on mahdollista vain, jos oliot, myös me ihmiset, saamme kirjaimellisesti olla olemassa, s.o. elää, ja silloin ainoastaan hyvyys ja lähimmäisenrakkaus, caritas, sen takaavat. Jos viha pääsisi yksinomaisena vallalle, häviäisi lyhyessä ajassa kaikki olevainen, perspektiivi, joka tällä hetkellä on yleisplanetaarisesti ehkä mahdollisempi kuin koskaan aikaisempina aikoina. Pahuuden voi tämän mukaisesti hyvästi määritellä eieksistenssiksi. Sensijaan caritas, lähimmäisenrakkaus vain voi taata kaikelle olemisen lahjan ja oleminen, eksistenssi, tällä tavoin muodostuneena, sille välttämättömässä lähimmäisen rakkauden ilmapiirissä on samaa kuin hyvyys. Se voi kohota olemisen hierarkiassa käsittämään yhä korkeampaa olemista ja sen yhteytenä lopulta täydellistä olevaista ja hyvyyttä, Jumalaa. "

Dum spiro, spero.

Jyrki Tyrkkö