9. Antti-Veikko Perheentupa (13.11.2001)

Antti-Veikko Perheentupa 13.11.2001 Luonnonfilosofian seura

Hyvä keskustelupiiri,

Aluksi kiitoksia Tarja Kalliolle esitelmätekstistä, jonka näkökulma kokonaisuudessaan tuli varsin lähelle omaani. Erityisesti haluan mainita kaksi asiaa, joista odottaisin keskusteltavan paljon nykyistä vilkkaammin: ensinnäkin sen perustavan laatuisen mutta edelleen kesken, ehkä vasta alkuvaiheessa olevan muutoksen, jota kvanttiteoria näyttää todellisuuskäsityksessämme vaativan, ja toiseksi uuteen todellisuuskäsitykseen kiinteästi liittyvän eettisen - tässä yhteydessä sanoisin mieluimmin moraalisen - ulottuvuuden. Tietoisuuden ja moraalin yleinen yhteys on alkanut askarruttaa minua yhä enemmän, mutta en halunnut tällä näkökulmalla pitkittää viikko sitten lähettämääni artikkelia, josta muutenkin tuli ylipitkä.

Veikko Salovaaran esille nostama kysymys teleologista näyttää palanneen tärkeäksi aihepiiriksi biologian sisällä. Tällaisen kuvan sain kolme vuotta sitten ilmestyneestä professori Matti Sintosen (tietääkseni filosofi) toimittamasta artikkelikokoelmasta nimeltä Biologian filosofian näkökulmia (Gaudeamus 1998). Omassa artikkelissaan hän ottaa vahvasti kantaa teleologisten ja funkionaalisten selitysmallien puolesta. Jos jotakin teistä sattuisi kiinnostamaan, liitän tähän ko. aihepiiriä käsitelleen artikkelini, joka on julkaistu Kanavassa 2/2000. Mainitakoon, että luetin juttuni Paavo Voipiolla ennen sen julkaisemista, mutta minkäänlaiseen keskusteluun se ei välillämme johtanut vaan torjunta oli täydellinen.

Kolmas asia on Kullervo Rainion mainitsema tri Pentti Haikosen haastattelu HeSassa. Valtakunnan päälehden ryhtyminen sellaisten ajatusten kritiikittömäksi julistajaksi kertoo minusta taas yhdelta osalta, millaisen aseman materialistinen ajattelu on saanut. Kullervo toivoi, että joku reagoisi siihen. Omasta puolestani näen sen aika hyödyttömäksi. Tyhmyydelle eivät tiettävästi jumalatkaan mahda mitään. Parempi keino saattaisi olla etsiä konsensusta sellaisen ajattelutavan lähtökohdista, joka voisi aidosti haastaa materialismin.

haikailee Antti-Veikko Ppa

LIITE:

Vieläkö uusdarvinistista dogmatiikkaa tarvitaan?

Viime vuonna ilmestyi käytännöllisen filosofian professorin Matti Sintosen toimittama artikkelikokoelma Biologian filosofian näkökulmia (Gaudeamus1998). Kirjoittajat ovat sekä koti- että ulkomaisia biologiaa harrastavia filosofeja ja filosofiasta kiinnostuneita biologeja. Miksi erillistä biologian filosofiaa tarvitaan? Pyritäänkö sillä tieteiden välisen työnjaon muuttumiseen vai ovatko biologit irtaantumassa elämän olemuksen haasteille kuuroutuneesta filosofian päävirrasta?

Biologia ja filosofia puhuvat eri kieltä.

Filosofialla ei tunnetusti ole mitään yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Antiikissa se ymmärrettiin laajasti koko todellisuuteen kohdistuvaksi rakkaudeksi viisauteen (kr. philia=rakkaus, sophia=viisaus). Luonnontieteet itsenäistyivät vasta uudella ajalla. Erikoistumisen myötä syntyi tieteiden välinen työnjako, jossa filosofialla on erityisasema; se ei tutki empiiristä todellisuutta eikä rakenna kumuloituvia tietojärjestelmiä. Sen ensisijaisena välineenä on ajattelu, selittämisen asemesta todellisuuden ymmärtämiseen pyrkivä spekulaatio. Filosofian aihepiirejä ovat arvot ja etiikka, metafysiikka, logiikka ja tietoteoria, joita yhdessä voidaan nimittää maailmankatsomustieteeksi

Erityistieteet tarvitsevat empirian kartoittamiselle aksiomaattisia lähtökohtia. Niiden tarjoaminen kuuluu metafysiikalle, joka etsii vastauksia ontologisiin, todellisuuden olemusta koskeviin peruskysymyksiin. Looginen empirismi ja senjälkinen valtafilosofia ei ole arvostanut metafysiikkaa. Klassisen filosofian metafyysisiä väittämiä ei ole pidetty vain väärinä vaan tietämisen kannalta mielettöminä eli kannanottoina pseudo-ongelmiin. Tämä on johtanut siihen, ettei elollisen ja elottoman välillä nähdä eroa, vaan koko todellisuuden ymmärtäminen perustetaan olettamukseen kaikkien ilmiöiden objektiivisesta ja kausaalisesta luonteesta.

Erillinen biologian filosofia kertoo ainakin epäsuorasti pyrkimyksestä palauttaa metafysiikka arvoonsa. Elämä sisältää monia vastausta vaille jääneitä arvoituksia, joita biologit eivät voi sivuuttaa. Elämän alkusyntyä selittävä biokemiallinen tutkimus ei ole edennyt odotetulla tavalla eikä sen piirissä näytä olevan tulossa mitään läpimurtoa. Evoluutio on tieteellisesti kiistämätön todellisuuden ulottuvuus, mutta siihen vaikuttavia tekijöitä ei vastoin uusdarvinistisia väittämiä ole tyydyttävästi selitetty. Lajien eriytymisen ongelmiin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Lääketiede kykenee tutkimuksen suunnattomista voimavaroista huolimatta tarjoamaan usein vain huonosti toimivia osittaisvastauksia polttaviin terveyden ja sairauden ongelmiin, esimerkiksi syövän tai psyykkisen hyvinvoinnin häiriöiden syihin.

Artikkelikokoelmassa lajien ongelmasta kirjoittava emeritusprofessori Paavo Voipio huomauttaa Harvardin yliopiston professoria Ernst Mayria lainaten, että jos biologit ovat suhtautuneet torjuvasti tieteenfilosofisiin ongelmiin, filosofit ovat käsitelleet näitä kysymyksiä pelkästään fysikaalisten tieteiden kannalta. Biologian filosofiaan sopimattomalla terminologialla filosofit ovat aiheuttaneet enemmän käsitteellistä sekaannusta kuin edistäneet keskeisten ongelmien käsittelyä.

Hyvä esimerkki käsitteiden hämärtämisestä on emergentti materialismi, jonka väitetään oleellisesti poikkeavan mekaanisesta materialismista. Emergenssiä voidaan lyhyesti kuvata sanonnalla, jonka mukaan kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Siten monimutkaisilla organismeilla on ominaisuuksia ja säännönmukaisuuksia, joita ei voi johtaa mekaniikan peruslaeista. Emergentti materialismi hyväksyy, että tällaisia laatuja tulee esille, kun saavutetaan uusi korkeampi kompleksisuuden taso. Laatuja synnyttävien tekijöiden alkuperästä tai olemuksesta ei kuitenkaan anneta mitään selitystä, ainoastaan viitataan mahdollisiin tuntemattomiin fysikaalisiin tekijöihin. Koska materialismin lähtökohtaolettamus ei sisällä mitään olemuksellisesti todellisuuden eiaineellista ulottuvuutta, teoria jää hämäräksi. Ilkka Niiniluoto myöntääkin, ettei emergentti materialismi perustu tieteelliseen vaan filosofiseen teesiin. (Niiniluoto 1984: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus)

Palaako teleonomia biologiaan?

Matti Sintonen käy artikkelissaan käsiksi keskeiseen filosofiseen kiistakysymykseen, biologisten ilmiöiden reduktionistisiin ja teleologisiin tulkintavaihtoehtoihin. Hänen mukaansa äärimmäisellä ei-teleologisella strategialla on biologian käytännön kannalta vähän käyttöä. Hän pitää sitä pikemminkin filosofisena valintana kuin käytännön sanelemana ratkaisuna. Väitteensä tueksi hän lainaa amerikkalaista filosofia Aleksander Rosenbergia, jonka mukaan ”funktionistisen selityksen eliminoiminen näyttää pitävän sisällään filosofisen teesin determinismistä ja luonnon äärellisyydestä”. Sintonen jatkaa: ”Vaikka olisikin periaatteessa mahdollista antaa puhtaasti ei-teleologisia selityksiä, nämä selitykset olisivat niin monimutkaisia, että ne pikemminkin vähentäisivät kuin lisäisivät biologista ymmärrystä. Edellä mainittuun Mayriin viitaten hän esittää lopuksi mielipiteenään, että ”teleologia on biologiassa eliminoitumaton kuvaustaso, ja että teleologia ja funktionaaliset selitykset ovat täällä jäädäkseen.”

Siitosen ja eräiden muiden kokoelman tekstien rinnalle voi nostaa Tieteessä Tapahtuu-lehdessä viime talvena käydyn keskustelun reduktionismista ja emergenteistä selitysmalleista. Vaikka puheenvuorot pysyivät Kullervo Rainion esittelemiä John Ecclesin ajatuksia lukuun ottamatta varsin yleisellä tasolla, ne viittasivat kuitenkin siihen, ettei materialistisen reduktionismin ote enää pidä. Tämä antaa toivoa siitä, että kolmannelle vuosituhannelle siirtyminen merkitsee uus-darvinistisen dogmivallan päättymistä ja keskustelun elämän olemuksesta vapautumista.

Darwin ei ollut darvinisti

Biologien tärkein vastaus elämän peruskysymyksiin on evoluutioteoria. Sen synty viime vuosisadalla liitetään kahteen tunnettuun luonnontutkijaan, ranskalaiseen Jean-Baptiste Lamarckiin ja häntä yli puoli vuosisataa nuorempaan englantilaiseen Charles Darwiniin. Heitä varhaisempaa evolutionistia, Charlesin isoisää Erasmus Darwinia, mainitaan harvoin. Lamarck ajatteli hankittujen ominaisuuksien periytyvän, kun taas Darwinin tulkitaan olleen päinvastaisella kannalta ja korostaneen sattuman ratkaisevaa merkitystä. Kamppailu lamarkistien ja darvinistien välillä jatkui pitkälle tälle vuosisadalla, mutta nykyisiltä biologeilta vaatisi huomattavaa rohkeutta tunnustautua lamarkistiksi. Darvinismista on tullut biologian kattoteoria, johon kukaan biologi ei voi välttää kannanottoa.

Darwinia itseään ei voi pitää oikeaoppisena. Hän kuvasi ajatteluaan modifikaation kautta tapahtuvaksi polveutumisen teoriaksi, jossa hän korosti luonnonvalinnan merkitystä, mutta puolusti myös lamarkististen ja muiden valintaan perustumattomien tekijöiden tärkeää vaikutusta. ”Minulla oli tavoitteena kaksi erillistä päämäärää: ensiksikin osoittaa, ettei lajeja ole luotu kutakin erikseen, ja toiseksi, että luonnonvalinta oli ollut muutoksen pääasiallinen aiheuttaja”, hän kirjoittaa vuonna 1889 ilmestyneessä ihmisen polveutumista käsittelevässä kirjassaan. Sintonen sanookin perustellusti, etteivät Darwinin teorian sisältö ja syyt sen voittokulkuun ole yksikäsitteisen selviä.

Oikeaoppisuuden synty

Oppi materialistisesta monismista on Darwinin kannattajien ja seuraajien luomus. Ranskalainen molekyylibiologi ja nobelisti Jacques Monod kehitti 1950luvulla sen eräänlaiseen huippuunsa vaatiessaan objektisuuspostulaatin asettamista luonnolle. Sillä hän tarkoitti, että luonnolta on edellytettävä ehdotonta kausaalisuutta. Luonnon tapahtumiin ei saa liittää minkäänlaisia teleologisia elementtejä eli päämääriä tai tarkoituksia. Elollisen erottaa elottomasta vain ns. teleonominen perusprojekti, lajin luonteenomaisen invarianssisisällön siirtyminen sukupolvelta toiselle. Teleonomia on ainoastaan eliöiden mekaaninen ulottuvuus eikä edellytä mitään elottomasta poikkeavaa laatua. Siten ainoaksi peruasun muutostekijäksi jäi puhdas sattuma.

Biologit eivät tähän mennessä ole ainakaan Suomessa avoimesti kyseenalaistaneet uusdarvinismiksi kutsutun modernin synteesin keskeistä sisältöä. Filosofeilta ei tätä voitu juuri odottaakaan. Päinvastoin uusdarvinismi on vastannut loogisen empirismin vaatimuksia sellaisesta todellisuuden ymmärtämisestä, jossa todellisina pidetään vain aistikokemuksiin perustuvia tai niistä loogisesti johdettuja väittämiä. On perusteltua puhua analyyttisen filosofian ja uusdarvinismin allianssista.

Biologien hylkäämä Lamarck

Biologit väittävät yleisesti, että Lamarckin ajatus hankittujen ominaisuuksien periytymisestä on todistettu vääräksi. Tällä tavoin tieteen kenttä on saatu vapaaksi kilpailijoista ja uusdarvinismi julistettu ainoaksi voimaksi, jolla on mahdollisuus torjua muinaisuudesta nouseva irrationaalisuuden haamu, Raamatun luomiskertomuksen kirjaimellista tulkintaa vaativa kreationismi. Haamu todella kummittelee. USA:n fanaattiset uskonlahkot jatkavat muulla jo vaimennutta kamppailua evoluutioteoriaa vastaan. Siitä saatiin hiljattain uusi näyttö, kun Teksasin kouluviranomaiset kielsivät evoluution opetuksen osavaltion kouluissa.

Jean-Baptiste Lamarckista tiedetään yleensä vähemmän kun Darwinista. Hän syntyi varattomaan aatelissukuun ja osallistui nuorena luutnanttina ns. seitsenvuotiseen sotaan. Rauhan palattua hän ryhtyi aikansa kuluksi tutkimaan kasveja. Tästä alkoi merkittävä tutkijan ja tiedemiehen ura. Ennen vallankumousta hän ehti kirjoittaa Ranskan ensimmäisen kasvion sekä laajan kasvitieteellisen tietosanakirjan. Vallankumous antoi mahdollisuuden perustaa entisen kuninkaallisen puutarhan yhteydessä olevaan museoon joukon oppituoleja, joiden jaossa Lamarckista tahtomattaan tuli eläintieteilijä. Kirjoittaessaan selkärangattomien eläinten luokittelusta ja elintavoista hän tutustui Pariisin ympäristöstä löytyneihin fossiilejhin. Lamarckin monipuolisuudesta kertoo hänen kiinnostuksensa sään tutkimiseen ja mm. pilvien tyypittelyn. Hänen uutuussanojaan ovat sekä biologia että meteorologia..

Anto Leikola on luonnehtinut Lamarckista kirjoittamaansa ansiokasta esseetä otsikoilla Kovan onnen luonnontutkijaksi. Tämä on totta monella tavalla. Aikanaan Lamarck ei saanut ansaitsemaansa tunnustusta. Ystäviä hänellä oli niukasti. Hänen ajatuksiaan tunnettiin huonosti ja vääristeltiin. Aika ei ollut kypsä evoluution hyväksymiselle.

Teorian poliittista ja tieteellistä väärinkäyttöä

Onnetonta oli Lamarckin joutuminen osaksi idän ja lännen välistä jännitettä. Stalinin aikana neuvostobiologian valtijaaksi noussut maanviljelysbiologi, akateemikko Trofim Denisovitsh Lysenko teki lamarkismista virallisen opin, jonka vastustajia suorastaan vainottiin. Tämä oli tietenkin omiaan heikentämään lännessä lamarkismin asemaa, joka vielä 1930-luvulla oli suhteellisen vahva.

Harvoin näkee tietoja siitä, miten Lamarckin oppi hankittujen ominaisuuksien periytymisestä on todistettu vääräksi. Englantilainen biologi Rupert Sheldrake kertoo vuonna 1991 ilmestyneessä kirjassaan A New Science of Life, että vuosisadan alkupuolella käydyissä väittelyissä viitattiin jatkuvasti uusdarvinismin edustajan ja kehittelijän, Freiburgin yliopiston professorin August Weismannin kokeeseen, jossa kahdenkymmenen kahden peräkkäisen hiirisukupolven hännät typistettiin ilman vaikutus perinnöllisyyteen. Toisena todistuksena mainittiin juutalaisten vuosituhansia jatkunut miesten ympärileikkaus, joka ei ole johtanut esinahattomaan perimään.

Tuntuu perusteettomalta yhdistää tällainen sukupolvia jatkunut väkivalta Lamarckin teoriaan, jonka eräänä esimerkkinä hän itse piti kirahvin kaulan muotoutumista sopeutumisen edistäjänä. Oleellisempaa kuin epämääräisten todistusten etsiminen kirjallisuudesta on kysyä, onko hankittujen ominaisuuksien periytymisteorian todistaminen vääräksi mahdollista edes periaatteessa. Lajien sopeutuminen ympäristömuutoksiin on kiistatonta. Uudet paremmin ympäristön vaatimuksia vastaavat ominaisuudet varmasti auttavat lajin eloonjäämiskamppailussa eli toteuttavat Darwinin luonnonvalintaa, mutta uskon asiaksi jää, syntyvätkö tällaiset perinnölliset mutaatiot sattumalta vai lajin luovasta sopeutumiskyvystä.

Rottakokeiden selittämättä jäänyt tulos

Lamarckin teorian testaaminen ei suinkaan rajoittunut Weismannin hiirenhäntäkokeisiin. Sheldrake kertoo tieteen historiaan hautautuneesta laajasta koesarjasta, jonka W. McDougall aloitti vuonna 1920 Harvardissa. Valkoisilla rotilla tutkittiin, johtaisiko tietyn taidon opettaminen perinnöllisesti parempaan saman taidon oppimisvalmiuteen. McDougallin koe kesti 15 vuotta ja käsitti 32 rottasukupolvea. Tulos oli selvästi positiivinen, sillä oppiminen nopeutui jyrkästi ensimmäisissä sukupolvissa, hidastui kyllä sen jälkeen mutta jatkui edelleen merkittävänä. McDougall varmisti tuloksen toisella koesarjalla.

McDougallin kokeeseen ei kuulunut systemaattisesti seurattua verrokkiryhmää, joiden vanhempia ei olisi opetettu. Tämä sai F.A.E. Crew’n Edinburgissa aloittamaan uuden muuten samanlaisen koesarjan, johon hän otti mukaan opettamattomien rottien vertailuryhmän. Tulos 18 sukupolven seurannasta oli jälleen selvästi positiivinen, mutta yllättävää kyllä myös vertailuryhmän rottien oppiminen nopeutui. Toinen yllätys oli, että jo ensimmäisten sukupolvien rotat oppivat keskimäärin yhtä nopeasti kuin McDougallin kokeissa 30 sukupolven opettamisen jälkeen.

Tulosten tulkintavaikeudet ja eräät kokeen järjestelyt johtivat siihen, että tehtiin vielä kolmas, yli 20 vuotta kestänyt ja 50 sukupolvea käsittänyt koesarja, tällä kertaa Melbournessa W.E. Agerin ja kollegain toimesta. Tulokset vahvistivat aikaisemman näytön oppimiskyvyn periytymisestä, mutta myös opettamattomien rottien jälkeläisillä todettiin sama tendenssi. Kun kokeet vuonna 1954 päättyivät, lopputulosta pidettiin Lamarckin teorialle kielteisenä. Mitkään senaikaiset ideat eivät selittäneet havaintoja, jotka vähitellen unohdettiin.

Lajioppiminen ja kenttäteoriat

Idea, jolla tuloksia voitaisiin selittää, on lajioppiminen. Biologien ajattelu oli kuitenkin tuolloin niin materiaan sitoutunutta, että ajatus lajioppimisesta tuskin tuli edes tutkijoiden mieleen. Vielä paljon Lamarckin jälkeenkään todellisuuskuvan ulottuvuudet eivät tarjonneet välineitä tällaisen idean konkretisoimiseen. Solmua avaamaan tarvittiin toisilta tietämisen alueilta tulevia ajatusimpulsseja. Nykyisin sellaisia tarjoavat fysiikan erilaiset, erityisesti kvanttifysiikkaan liittyvät energiakentät. Ilmeisesti Rupert Sheldrake on juuri tällaiselta pohjalta kehittänyt mielenkiintoiset teoriansa morfogeneettisistä ja morfisista kentistä. Tämän artikkelin tila ei salli niiden laajempaa esittelyä, mutta ennakkoluulottomien biologien toivoisi tutustuvan niihin.

Toinen uuden näkökulman toi esille fysiikan Nobel-palkinnon vuonna 1945 saanut kvanttifysiikan tutkija Wolfgang Pauli. Evoluutio oli 1950-luvulla hänen kasvavan mielenkiintonsa kohteena. Hän ei pitänyt uskottavana uusdarvinistisen teorian tapaa selittää mutaatiot sattumalla, vaan katsoi sattumaa käytettävän yleisesti tiedon aukkojen täytteenä. Hän esitti sattuman korvaamista kokonaan uuden typpisellä luonnonlailla, analyyttisen psykologian perustajan G.C Jungin arkkityppiteorioihin liittyvällä ajatuksella biologisen evoluution perustasolla vaikuttavasta tekijästä, jota hän kuvasi elämänilmiöiden eräänlaiseksi tarkoitushakuiseksi kokonaisohjaukseksi. Tämä idea liittyy Paulin laajoihin pohdintoihin todellisuuden olemuksesta, jossa hän yhdisti kvanttifysiikan tarjoaman uuden tiedon pääasiassa Jungin kehittämään syvyyspsykologiaan. Ajattelussaan hän mm. antoi tunteille paljon laajemman ja syvemmän merkityksen todellisuuden ymmärtämisessä kuin nykypsykologia, joka pitää tunteita vain subjektiivisina intrapersoonallisina tekijöinä.

Onko biotieteiden historia arvioitava uudelleen ?

Juha Manninen väittää artikkelissaan (Kanava 4-5/99) Francis Baconin, empiirisen tutkimuksen mahtavan puolestapuhujan, tehneet suuren erehdyksen nostaessaan tieteellisen kehityksen neljänneksi omaehtoiseksi historian lajiksi ihmisen, luonnon ja jumaluuden historian rinnalle. Mannisen mukaan tieteiden historian irrottaminen ihmisen historiasta ja vaatimus sen arvioimisesta nykytieteen perustein oli erehdyksen ydin. Tieteiden historiaa tulee Baconin mukaan arvioida hänen kehittämänsä metodin pohjalta. Jos vain ihminen varustetaan ”uusilla keksinnöillä ja vallalla”, niin luontoa tullaan hallitsemaan ”terveen järjen ja toden uskonnon” mukaisesti.

Bacon uskoi vakaasti tieteen kasvuun ja edistymismahdollisuuksiin, kunhan sen käytettävissä on varma suunnitelma, luotettava kompassi kuten laivoilla niiden purjehtiessa uusiin maailmoihin. Tieteen metodi edellytti luonnolle asetettavia kysymyksiä ja yleisesti nähtäviä analyyttisiä toimituksia. Taustalla oli usko tieteellinen kehityksen yleiseen siunauksellisuuteen ja mm siihen. ettei tämä kehitys riipu raadollisista inhimillisistä tekijöistä kuten yksilöllisistä tai ryhmäkohtaisista valtapyrkimyksistä.

Biologian historiaa on syytä tarkastella tässä valossa. Lajien ja yleensä elämän mysteeri tarjosi pitkään perustan kirkollisille ajatusvalloille, joita syystä pidettiin tieteen vihollisina. Kaiken mystiikan eliminoiva evoluutioteoria katsottiin sen vuoksi ratkaisevaksi voitoksi, jonka saavuttamiseen Darwinin oppi tarjosi lamarkismiin verrattuna erinomaisen lähtökohdan.

Kamppailu kirkon valtaa vastaan

Darvinismille lähdettiin rakentamaan varmaa ja kumuloituvaa biologista tietoa, mutta perustusta oli ensin vahvistettava. Tähän tehtävään ryhtyi ensimmäisten joukossa saksalainen eläintieteilijä Ernst Haeckel, jonka vuonna 1899 ilmestynyt kirja Maailmanarvoitus julkaistiin 16 kielellä tieteelliselle kirjalle harvinaisena yli miljoonana kappaleena. Osoituksena Haeckelin liittymisestä ajan suureen henkien taistoon on syytä mainita, että syntyneet vahvat reaktiot ja syytöksen jumalattomuudesta innoittivat V.I. Leninin julistamaan valtana kansansuosion saavuttaneen kirjan tärkeäksi luokkataistelun aseeksi. Haeckelin ajatusten käyttö politiikassa ulottui Suomeenkin, sillä hänen ensimmäiset suomenkieliset tekstinsä julkaisi Sosialidemokraattinen nuorisoliitto ja Maailmanarvoituksen suomennoksen kustansi vasemmistolainen Osuuskunta Kehitys. Ei vain kristinuskon vaan kaiken idealismin jyrkkänä vastustajana ja suorastaan uuden rationaalisen uskonnon perustajana Haeckel rinnastuu puoli vuosisataa aikaisemmin eläneeseen positivismin perustajaan Auguste Comtehen. Kului jälleen puoli vuosisataa, kun näyttämölle ilmaantui uusi saman asian populääri profeetta, edellä mainittu Jacques Monod, jonka vuonna 1970 julkaistu kirja Sattuma ja välttämättömyys ylitti reippaasti Maailmanarvoituksen käännösten ja myynnin ennätysluvut. Tällainen tieteellisten teosten suosio kertoo ihmisten vahvasta tarpeesta irtaantua lopullisesti vuosisataisesta kristillisestä dogmatiikasta. Vaikeampaa on hahmottaa sitä, missä määrin kansansuosio ja jopa tieteen muodostuminen politiikan välineiksi ohjasi tutkijoiden valintoja. Kaikesta päättäen tiede ei etene Baconin olettamalla rationaalisella tavalla edes demokraattisissa maissa eivätkä tieteelliset totuudet ole riippumattomia aikakauden henkisestä ilmapiiristä.

Haaste ihmisen identiteetille Uusdarvinismin valtakausi saattaa olla lähestymässä loppuaan. Sintosen toimittama artikkelikokoelma osoittaa, että uusille kysymyksille on jo tilaa. Lamarckismi on vapautunut poliittisesta kirouksestaan ja fysiikan deterministinen todellisuuskäsitys on murtunut. Muutoksen suurimmat esteet eivät ehkä enää liitykään vaikeuksiin kyseenalaistaa uusdarvinismin oppeja ja vaatia tutkijoilta älyllistä rehellisyyttä, vaan uusdarvinismin suureen yhteiskunnalliseen valtaan. Biologian kouluopetus on jo pitkään kasvattanut ikäluokkia, joille on vaikea kertoa, etteivät heidän sisäistämänsä totuudet olekaan lopullisia.

Suurin ongelma on kuitenkin läntisen ihmisen identiteettinen usko todellisuuden tiedolliseen hallitsemiseen, baconilaiseen näkemykseen maailmasta. Päättyvän vuosisadan kokemukset ovat tosin osoittaneet ihmisen rationaalisuuden kovin pinnalliseksi. Wolfgang Paulin ajatus elämänilmiöiden tarkoitushakuisesta kokonaisohjauksesta merkitsee välillisesti, että ihminen edustaa perin vaatimatonta älyllisyyttä sen rationaalisuuden rinnalla, mistä olemukseltaan mielellinen todellisuus kertoo. Mutta vaikka ihmisen alemmuus luonnon suureen viisauteen verrattuna olisi miten ilmeinen tahansa, ajattelun vallankumousta ei vielä ole tapahtunut. Ylittämättömänä vaikeutena on edelleen, miten itseään rationaalisena olentona pitävä ihminen voi suostua sellaisten tuntemattomien tekijöiden armoille, joiden olemusta uskonnot korkeintaan heijastelevat ja josta ei voi saada mitään tietoa tieteen tarkoittamassa mielessä.

Lähteet (ei tarkoitettu Kanavaan)

Suzanne Gieser 1999: Wolfgang Paulis syn på verkliheten kirjassa Avartuva Ajatus, Luonnonfilosofian seura

Anto Leikola 1977: Lamarck, kovan onnen luonnontutkija kirjassa Oppi Elämästä, Otava Juva

Juha Manninen 1999: Francis Baconin suuri erehdys, Kanava 4-5 Ilkka Niiniluoto 1984: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, Otava Keuruu

Matti Sintonen (toim.) 1998: Biologian filosofian näkökulmia, Gaudeamus Tampere

Rupert Sheldrake 1995: A New Science of Life, Park Street Press Tieteessä Tapahtuu, 1998-99, artikkeleita numeroissa 7/98 ja 1-5/99