22. Paul Talvio (29.1.2002)

Paul Talvio 29.1.2002 - Luonnonfilosofian seura

Hyvät Luonnonfilosofit.

Seuran Grand Old Man Kullervo on onneksi taas herännyt filosofoimaan. Kiitos hienosta kirjeestä 28.01.02. En ole nyt mistään eri mieltä, vaan lisäisin muutaman ajatuksen.

Uskontojen merkitys ihmiskunnan kohtaloihin askarruttaa taas tavallista enemmän. Enää ei ole kysymys abstraktisista asioista vaan kohta jokaiseen jo fyysisesti vaikuttavista tekijöistä. WTC:n tornit, Afganistanin sota, Lähi-Itä, Ruotsin ”kunniamurha” jne. saattavat jokaisen kysymään mihin oikein uskontojen riivaamana olemme menossa. Olemmeko menossa suureen poliittisten ristiriitojen aiheuttamaan sotaan, joka taas naamioidaan uskonnon tai muun ”hyvän” ideologian valepukuun.

Muistaakseni Erasmus Rotterdamilaisen sanotaan sanoneen, että jos annat yhdenkin ominaisuuden Jumalalle, niin hänestä tulee heti epäjumala. Tässä piileekin suuri viisaus.

Hän itse asiassa sanoo, että jokainen Jumalasta tehty representaatio on ihmisen tekemä eikä siis enää Jumala ”an sich”. Jos joku väittää saavansa jotain ajatuksella kuvattavaa ilmoitusta Jumalalta, niin siihen väistämättä sisältyy myös kuvaus ilmoituksen antajasta. ”Minä olen Herra sinun Jumalasi eikä sinulla pidä olla muita jumalia minun rinnallani”. Koska Jumalaa ei voi kuvailla, niin Hänet kohdata vain Ydinitsen tasolla. Tuolla tasolla sekä kohtaaja että kohdattava ilmenevät sanattomana tietoisuuden tunteena. Sanaton tarkoittaa, että mitään ei viedä OMEitsen tasolle nimettäväksi ja käsitteillä kuvattavaksi. Mitään ei tuosta tunteesta voi silloin myöskään intersubjektiivisesti välittää. Hinduismissa ja Buddhismissa Jumala (tai kosminen viisaus) voidaankin kohdata vain meditatiivisessa, ajatuksettomassa tilassa. Ajatus luo heti verhon Jumalan ja ihmisen välille. (Niin kuin se luo yleensäkin verhon havaitsijan ja ”sen mikä on” välille).

Kaikki intersubjektiivisesti välitetty tieto on mielen rakentaman representaation kuvausta. Olen aikaisemmin todennut objektiiviseksi tiedoksi sellaisen tiedon, jolle voidaan saada mahdollisimman suuri intersubjektiivinen vahvistus. Helpoimmin sellaisen vahvistuksen saa aistiperäisille representaatioille kuten kuulle taivaalla. Myös tiede pyrkii monin tavoin todistamaan tietoa objektiiviseksi. Kuten Damasio sanoo: ” Pitipä siitä tai ei, kaikki mielemme sisältö on subjektiivista ja tieteen voima syntyy kyvystä vahvistaa objektiivisesti monien yksilöllisten subjektiivisuuksien johdonmukaisuus.” Uskontojen suhteen on olemassa kuitenkin niin monenlaista subjektiivisuutta ettei mikään tiede voi löytää niistä objektiiviseksi kelpaavaa yhteistä johdonmukaisuutta. Sellaisissa uskonnoissa kuin juutalaisuus, islamilaisuus ja kristinusko on yhteisiä piirteitä vain sikisi, että ne ovat peräisin samoista lähteistä. Ihmisten yhteiset eettiset periaatteetkin voivat yhtä hyvin olla lajin kulttuurievoluution synnyttämiä kuin Jumalan ääni meissä. Melkoinen paradoksi onkin se, että vaikka uskonto on vahvasti yhteisöllistä, niin sen totuuksia on mahdoton intersubjektiivisesti vahvistaa. Tämä antaakin mahdollisuuden kenelle tahansa julistautua Jumalan uskotuksi. Ja vapaaehtoisia tähän hommaan on aina löytynyt.

Edellä oleva on melkein sama mitä Heikki sanoo mutta ei ihan. Heikki lähtee siitä, että on yksi ja sama Jumala, joka antaa kaikille saman ilmoituksen, ja erot johtuvat ihmisten tulkinnoista. Näinkin voi tietysti ajatella kuten Kullervo sanookin. Toisaalta ihminen voi kuitenkin luoda ensin pelkän fiktiorepresentaation ja vasta sen jälkeen kuvitella mielensä ”ulkopuolelle” exformaation, josta hän väittää tuon representaation olevan peräisin. Tässä tapauksessa siis jumalarepresentaatio syntyi ennen kuin Jumala ”an sich”. Minä olen kyllä taipuvainen uskomaan tähän Jumalan ja hänen valtakuntansa syntymisjärjestykseen nimenomaan uskonnoissa. Ihmisyhteisö näyttää tarvitsevan jonkinlaista uskontoa säätelemään sosiaalista käyttäytymistään. Toisaalta myös poliittiset ideologiat pyrkivät tekemään samaa. Ei siis ihme, että uskonto ja politiikka joutuvat helposti törmäyskurssille. Jos arvioidaan uskontojen kykyjä yhteisön menestymisen kannalta, niin protestanttiset uskonnot ovat olleet ylivoimaisia. (Vai onko juutalaisuus vielä parempi?) Luterilaisuus ja sen sukusuuntaukset vallitsevat anglosaksisessa maailmassa. Niissä uskonto ei ole lähtenyt kilpailemaan maallisen vallan kanssa vaan on tukenut demokraattista valtiojärjestystä. Tämä lienee mahdotonta esim. islamille. Islamilaisten maitten kapina lännen maallistumista vastaan puetaan moraalisen närkästyksen valepukuun. Todellisuudessa on kysymys demokraattisen valtiomuodon vastustamisesta. Islamissa uskonnollisten johtajien valta on aina yli maallisen vallan. Mullahit eivät tyydy minkäänlaiseen hengellisen ja maallisen vallan jakoon. Kuvio on täsmälleen sama kuin kommunistisissa maissa. Puoluejohto toimii ihan samoin kuin mullahit. Tieto vapaudesta kaatoi kommunistihallituksia. Sama asia, ei aseet, tulee kaatamaan myös muut yhden ideologian valtiot. Ajatuksia ei voi nykymaailmassa enää hermeettisesti sulkea rajojen ulkopuolelle.

Uskontojen arvostelijat sanovat usein, että he eivät vastusta uskoa vaan uskontoa. Minä sanon samoin. Usko on jokaisen henkilökohtainen asia. Juuri tämän asian Luther oivalsi. Hän halusi poistaa paavin ja pappien monopolin toimia välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä. Hän näki kuinka se oli keksitty vain vallan ja ahneuden toteuttamiseksi. Hän palautti ihmisen oikeuden suoraan jumalasuhteeseen. Jumalan armo toteutuu suoraan Jumalan ja ihmisen kahdenkeskisessä suhteessa. Tarvitseeko ihmistä opettaa löytämään Jumalansa monimutkaisilla oppirakennelmilla vai riittääkö intialainen guru, joka vain istuu hiljaa oppilaittensa kanssa? Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi.

Sitten vähän minäkäsityksestä.

Kullervokin pohtii missä määrin henkinen minä tarvitsee aineellista kotia. Teosofien astraaliruumiit lienevät tietoisia ilman fyysistä kehoa, samoin ruumiista poistujat, jotka tekevät vakoilumatkojaan vaikkapa koteihimme. Näihin en kuitenkaan ota kantaa, vaan asiaan, joka tuli esille viime torstain esitelmässä: Pastori Esko Rintala: Syntymäaikaisten ja sitä varhaisempien kokemusten parantamisesta regressioterapian keinoin. Hänen mukaansa ihmisen mieli alkaa varastoida kokemuksia ulkomaailmasta jo hedelmöityshetkestä lähtien. Hän ei kuitenkaan tuntunut uskovan, että ennen hedelmöitystä jo olisi jotain muistikuvia, siis esim. edellisestä elämästä. Tästä tuli mieleeni kysymys: Milloin tiedostava minä syntyy? Täysin biologisesti kehittyneessä ihmisessä näyttää mieli tarvitsevan kehon aisteja saadakseen tietoa ulkomaailmasta. Syntyykö tiedostava minä hedelmöityshetkellä ja kytkeytyy heti tiedonvälityssymbioosiin alkion kanssa? Ehkä se tällä tavoin saa äidin aistien välityksellä informaatiota jo ennen kuin sen oman kumppanin, lapsen, aistit kehittyvät. Minusta tämä on huima ajatus. Mitä siitä seuraakaan esim. eettisessä mielessä ajatellen aborttia ja alkioitten käyttöä tutkimuksessa.

Terveisin Paul Talvio