8. Kullervo Rainio 29.12.2000

Kullervo Rainio 29.12.2000 Luonnonfilosofian seura

Hyvät Luonnonfilosofit!

Lähetän tässä e-kirjeeni, joka aikoinaan oli tarkoitettu kaikille, mutta meni vahingossa vain Kaarle Kurki-Suoniolle. Kun KK-S on siihen jo vastannutkin, on aihetta lähettää tuo kirjeeni marraskuun lopulta, vaikka näin myöhästyneenäkin. - Kullervo Rainio

Hyvät luonnonfilosofit, erityisesti Kaarle Kurki-Suonio

Minua ilahdutti se kärsivällisyys, jota K.K-S. osoitti vastatessaan 20.11.2000 sähkökirjeessä minun 13.11. esittämiini maallikon kysymyksiin. Saattaa olla, ettemme tieteitten välisissä ja filosofisissa keskusteluissa ilman tällaista kärsivällisyyttä pitkälle pääsisikään.

Olisi ilmeisesti pyrittävä mikrofysiikassa kieleen, josta sana "hiukkanen" ja erilaisten hiukkasten nimet olisi eliminoitu. Ehkä se ei ole aivan mahdotonta, vaikkakin johtaa mutkikkaisiin ilmaisuihin. Joka tapauksessa kannattaa yrittää.

Termi "vuorovaikutustapahtuma" lienee siitä hyvä, että viittaus tällöin kohdistuu yhteen jakamattomaan ja jatkumattomaan tapaukseen. (Jakamattomuuden vuoksi tapahtumalta ei voida kieltää yksilöidentiteettiä, mutta toisaalta jatkumattomuuden vuoksi yksilöidentiteetillä ei ole varsinaista merkitystä.) Seuraavassa käytän "vuorovaikutustapahtumasta" lyhempää ilmaisua "tapahtuma" tai E (sanasta event).

Tapahtuma on siitä hyvä käsite, että jokainen tapahtuma on siis eri, vaikkakin tapahtumat voivat olla samankaltaisia tai samanlaisia (mutta ei koskaan samoja). Tapahtumien välillä voi siis esiintyä vain laji-identiteetti.

Yleensäkin monet mielikuvituksen harhat näyttävät korjaantuvan pelkällä kielenkäytön uusimisella. Ainakin minulle kuplakammion "rataongelma" ratkesi heti K.K-S:n vastauksesta: "Sumu- tai kuplakammiokuvien ratakäyrät koostuvat suuresta joukosta pisaroita tai kuplia. Jokainen syntyy yhden tapahtuman käynnistämästä makroskooppiseksi eskaloituvasta joukosta tapahtumia. Tapahtumat ovat kuitenkin yksittäisiä. Niiden välillä on säilymislakien luoma kausaaliyhteys, joka samalla saa ne näyttämään yhden hiukkasyksilön aiheuttamilta." - Ei todellakaan voida puhua "tapahtumien radasta" - sensijaan kylläkin sarjasta tapahtumia tai toisiaan seuraavien tapahtumien ketjusta.

Kannattaa tässä yhteydessä mainita monissa havaintopsykologisissa kokeissa esiin tulleesta ilmiöstä: ihmisellä on taipumus yhdistää ajallisesti riittävän lähellä olevia havaintotapahtumia yhdeksi tapahtumaksi. Jos esim. annetaan kahden lampun A ja B syttyä pienin aikaeroin, koehenkilö näkee ensin kaksi erillistä valoa, sitten yhden liikkuvan valon, joka hyppii A:sta B:hen ja B:stä A:han, ja lopulta aikaeroa pienennettäessä valojanan A:sta B:hen. Yhtenäisen, ajallisesti ulottuvan tapahtuman havaitseminen sielläkin, missä fyysisesti on kyse erillisistä tapahtumista, on ihmisen eräs perustaipumus - ei vain havaitsemisessa vaan myös ajattelussa. Ilman tätä hahmonmuodostuksen keskeistä lakia, havainnon konstanssia, yhtenäisen makromaailman kuvan, tulkinnan, muodostaminen ei olisi mahdollista. "Valitettavaa" on, että ajattelummekin rakentaa samalle periaatteelle. On siis juuri niinkuin K.K-S. kirjoittaa: "... olemme auttamattomasti ajattelussamme ja kielenkäytössämme sidotut ‘jatkuvan eksistenssin ja yksilöidentiteetin hypoteeseihin’."

Minulle on vielä hiukan hämärää, miten "uudella kielellä" olisi kuvattava "hiukkasen realisoituminen" (eli aktualisoituminen eli aaltopaketin reduktio jos nämä sitten ovat samoja asioita(?) ). Mikä merkitys tässä on tapahtuman E todennäköisyysamplitudi-funktiolla (?) ½ y ½ 2 ?

Kun kyseessä on vuorovaikutustapahtuma, edellytetäänkö siinä itse asiassa kahden (tai useamman) "hiukkasen" realisoitumista - eli "oikeakielisesti" tapahtumaa, jossa säilymissuureiden mukaiset "asiat" realisoituvat eli "heräävät vaikuttamaan"? Tämä tapahtuma E perustuisikin silloin kahden aaltofunktion interferenssin antamaan todennäköisyyteen½ y ½ 2 , vai kuinka? On nimittäin vaikea kuvitella tapahtumaa, joka vastaisi yhden "hiukkasen" realisoitumista, vuorovaikutustapahtumana.

Eräänlaisena avaimena kaikkeen mikrofysikaalisen tarkasteluun pidän K.K-S:n tiivistä, hienoa ilmaisua: "Tyhjänä pitämämme ‘avaruudellinen tila’ on kaikkien mahdollisten hiukkasten potentiaalisen esiintymisen ‘kenttä’. Se, missä määrin niitä realisoituu, riippuu säilyvien suureiden suuruuksista."

Kokeilen tulkintaa "omin sanoin": Voisiko siis ajatella, että avaruus ikäänkuin "tuikkii" tapahtumia E näiden tapahtumien todennäköisyysamplitudien (½ y ½ 2 ) mukaisesti - huomioonottaen kaikki aaltojen interferenssit? Kukin tapahtuma E on tällöin jokin "säilyvien suureiden suuruuksien" yhdistelmä (jota "vanhassa kielessä" sanottiin "hiukkaseksi").

Onko siis atomin "elektroniverho" sellainen kenttä, jossa esiintyy tapahtumaa E määrääviä seisovia aaltoja, jotka tekevät E:n realisoitumisen täysin säännönmukaiseksi, niin että E ("elektroni") voidaan tulkita ilman suuria virheitä pysyväksi?

Eräs kohta K.K-S:n esityksessä jäi minulle hieman hämäräksi (nimittäin siten, että itse sen huomaan): Mitä oikeastaan tarkoittaa "säilymislakien luoma kausaaliyhteys"? - Omasta puolestani ajattelen sitä mahdollisuutta, että tapahtuman E realisoituminen sinänsä merkitsee samalla suurta todennäköisyyttä samanlaisten (säilyvien suureittensa arvon puolesta samanlaisten) tapahtumien E realisoitumiseen "lähiavaruudessa" (ajallisesti ja paikallisesti), niin että näiden tapahtumien sarja tulee tulkituksi yhden hiukkasen pysyvyytenä. Tällöin vaikea kausaalisuuden kysymys häviäisi.

Jäljelle jää vielä ainakin kysymys, mitä tämä "uusi oppi" merkitsee ontologian kannalta. Ainakin se näyttäisi nostavan eriasteiset invarianssit käsitteellisesti keskeiseen asemaan. Mutta se juttu on jo pakko jättää tuonnemmaksi.

Kommunikoimisiin - Kullervo Rainio