Kokoukset ja tilaisuudet

21.1.2025 18.00 - 19.45
sali 505

Heikki Sipilä:  Merkuriuksen perihelisiirtymän laskemisesta

Taivaanmekaniikan havaintoihin perustuva tutkimus mahdollisti Simon Newcombin 1895 laskelman, että Merkuriuksen periheli etenee 43,37" sadassa vuodessa.

Einstein laski relativistisen lausekkeen perihelikiertymälle 1915 ja sai melko tarkasti saman tuloksen. Sitä on pidetty vahvana yleisen suhteellisuusteorian todisteena yli sata vuotta.

Tuomo Suntola on laskenut, että julkaistut laskelmat Einsteinin lausekkeelle johtavat Merkuriuksen radan kasvamiseen, ja että se lentää radaltaan muutamassa sadassa miljoonassa vuodessa.
Lähde: The Dynamic Universe, luku 1.2.6. https://physicsfoundations.org/data/documents/DU_EN_978-952-68101-3-3.pdf

Tämä huomio tarjoaa haasteellisen tehtävän periheli-kiertymän radiaalisen komponentin tarkkaan laskemiseen yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuen.

Michal Krizek ja Lawrence Somer ovat juuri julkaisemassaan kirjassa käyneet Einsteinin laskeman tuloksen perusteellisesti läpi ja ihmettelevät, kuinka Einstein on päässyt huomattavan vähällä kritiikillä. Laskut viittaavat heidän mielestään siihen, että tehdyt lukuisat approksimaatiot on tehty johtamaan havaittuun tulokseen.
Lähde: Michal Krizek ja Lawrence Somer. Mathematical Aspects of Paradoxes in Cosmology
https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-031-31768-2

On yllättävää, että aivan perustavaa laatua olevat havainnot ja niiden teoreettinen tarkastelu tarjoavat edelleen haasteita.
 

VIDEO

4.2.2025 18.00 - 19.45
sali 104

Helsingin Piiri: Kadonnutta menetelmää etsimässä

Nykyisin tieteenfilosofiassa ja tieteessä on yleisesti hyväksytty, ettei ole olemassa yhtä tieteellistä menetelmää, joka yhdistäisi kaikkea, niin ihmis- kuin luonnontiedettä. Tälle näkemykselle on vahvat perusteet: Kaikki aiemmat yritykset löytää yksi kaikenkattava menetelmä ovat epäonnistuneet. Lisäksi on melko selvää, että esimerkiksi hiukkasfysiikassa ja sotahistoriassa ei ole mielekästä käyttää tismalleen samoja menetelmiä. Hiukkaskiihdyttimet tuskin ovat hyödyllisiä tutkittaessa Waterloon taistelua tai aikalaiskirjoitukset tutkittaessa aineen rakennetta.

Tästä huolimatta näyttää siltä, että tieteentekijät kuitenkin jakavat joitakin periaatteita. Tutkijat esimerkiksi pyrkivät perustelemaan väitteensä ja arvioimaan toisten tutkijoiden työtä. Vaikka tieteellä ei kenties ole yhtä menetelmää, näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että tieteessä jaetaan jotain metametodologisia periaatteita. Argumentoimme, että yksi tällainen periaate on tiedollinen arvioitavuus.

Tiedollinen arvioitavuus tarkoittaa, että tieteessä esitettyjen näkemysten on oltava intersubjektiivisesti arvioitavissa. Tämä puolestaan edellyttää, että muilla tutkijoilla tulee olla pääsy arvioitavaan näkemykseen. Lisäksi pitää olla jonkinlainen ero sillä, pitääkö tarkasteltava käsitys paikkansa vai ei. Mikäli tutkijat eivät voi millään käytännön tasolla tarkistaa, pitääkö näkemys paikkaansa, kyseisen näkemyksen hylkääminen tai hyväksyminen olisi mielivaltaista. Kaikkiaan mielivaltaisuuden välttäminen on olennainen osa tieteen metametodologiaa.

Tieteellisessä oikeuttamisessa tiedeyhteisön rooli nousee merkittäväksi. Koska tieteessä käsitysten on oltava intersubjektiivisesti arvioitavissa, esitämme, että parhaiten tieteellistä oikeuttamista kuvaa niin sanottu dialektinen oikeutuskäsitys. Sen mukaan oikeuttaminen tapahtuu aina jollekin yleisölle, joten oikeutuksen on lähdettävä liikkeelle sellaisista oletuksista, jonka yleisön jäsenet jakavat. Erityistä tieteessä on, että tieteellinen oikeuttaminen pyrkii olemaan universaalia. Tämä tarkoittaa sitä, että lähtöoletukset ovat sellaisia, jotka mahdollisimman moni, parhaimmassa tapauksessa kaikki, voisivat jakaa.

Edellä olevasta seuraa, että kaikki tieteen väitteet ovat ehdollisia: ne riippuvat valituista lähtöoletuksista. Tämä on yksi syy sille, että käsityksemme mukaan tiede on fallibilistista. Jos lähtöoletukset osoittautuvat virheelliseksi, niihin nojautuva tutkimus on kyseenalaisella pohjalla ja oikeuttamatonta. Toinen syy fallibilismille on tieteellisen päättelyn ampliatiivinen luonne; tieteessä usein päätellään laajemmalle kuin havaintoaineisto suoraan kykenee tukemaan.

Dialektinen oikeutuskäsitys sopii myös hyvin yhteen sosiaalisen tietoteorian kanssa. Sosiaalinen tietoteoria on tällä hetkellä suosituin tieteellisen tiedonmuodostusta kuvaava malli. Sen mukaan olennaista tieteellisen tiedon kannalta on tiedeyhteisön sosiaalinen organisaatio eli esimerkiksi se, miten kritiikki on järjestetty tutkimusyhteisössä.

Tiivistäen esityksen pääväite on, että tiede on sosiaalista argumentaatiota, jossa yleisesti pätevät samat hyvän argumentaation periaatteet. Filosofian tulisi myös käyttää näitä periaatteita, mikäli filosofian halutaan olevan osa tiedollisia pyrkimyksiämme.

VIDEO

18.2.2025 18.00 - 19.45
sali 104

Matti Taneli: Kant sodasta ja rauhasta

Immanuel Kant (1724–1804), joka oli valistusajan yksi suurimmista filosofeista, oli myös merkittävä oikeutetun sodan teoreetikko. Hän sai vaikutteita filosofiaansa saksalaisilta rationalisteilta G. W. Leibnizilta (1646–1716) ja Christian Wolffilta (1679–1754). Myös englantilainen matemaatikko Isaac Newton (1642–1727) ja ranskalainen kasvatusfilosofi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) vaikuttivat voimakkaasti Kantin ajatteluun.

Useimmat kansainvälisen oikeudenmukaisuusteorian Kant-tutkijat esittävät, ettei Kant ainoastaan ole kannattamatta oikeutetun sodan teoriaa, vaan että hän myös esittää ankaraa kritiikkiä sitä kohtaan. Kant esimerkiksi kritisoi teologi-filosofien Aurelius Augustinuksen (354–430) ja Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) sekä humanisti, kansainvälisen oikeuden perustajan ja luonnonlain pääteoreetikon, Hugo Grotiuksen (1583–1645) näkemyksiä.

Kant esittää teoksessaan Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden, 1795), että vakinainen sotaväki (miles perpetuus) on ajan myötä lakkautettava, koska ”se uhkaa alituisesti toisia valtioita sodalla, kun näyttää siihen aina valmiilta ja varustetulta”

Kant myös  toteaa, että ”kansainvälinen oikeus… tulee merkityksettömäksi, jos se tulkitaan oikeudeksi käydä sotaa.” Kant väittää, että ”sotaa (joka on ihmissuvun vitsaus) ei voi lopettaa.” (sic!) Sota on ihmisen sorron suurinta pahuutta” ja ”kaiken hyvän tuhoaja”. ”Sota, kuten antiikin ajan ihmiset sanoivat, kaikesta huolimatta aikaansaa enemmän pahuutta kuin vähentää sitä.” Kant näyttää myös väittävän, että sota on ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Sota ei ole keino kenenkään edistää omia oikeuksiaan, siksi sotaa ei saa käydä.

Osaltaan tämän takia monet tutkijat kansainvälisen oikeusfilosofian Fernando R. Tesónin (1950–) tavoin väittävät, että Kant puolusti äärimmäistä pasifismia (extreme pacifism). Mutta tämä näkemys näyttää kuitenkin olevan virheellinen. Nimittäin, jos Kantia pidetään pasifistina, hänen tulisi vastustaa kaikkia sotia, mutta näin ei ole. Kant toteaa kirjoituksessaan Rechtslehre eli Oikeusoppi (1797), että vapailla valtioilla on oikeus käydä sotaa toista valtiota vastaan esimerkiksi aikaansaadakseen yhteiskunnalliset olosuhteet paremmin vastaamaan oikeudenmukaisuutta.

Kant esittää, että ihmisen palkkaaminen tappamaan tai tapettavaksi on ristiriidassa ihmisoikeuksien kanssa. Tämä ei ole kuitenkaan pasifismia puolustava vaan enemmänkin palkkasoturiutta vastustava ilmaisu. Jos kansalaiset osallistuvat sotilaskoulutukseen turvatakseen isänmaansa ulkopuolista hyökkääjää vastaan, niin sitä ei voi Kantin mukaan pitää ihmisoikeuksien vastaisena toimintana.  Näyttää selvästi siis siltä, että hänen mukaansa on olemassa olosuhteita, joiden vallitessa valtiolla on oikeus käydä sotaa eli on olemassa oikeutetun sodan mahdollisuus. Näin ollen Kant edustaa oikeutetun sodan teoriaa eikä ole de facto aito pasifisti.

Kantin näkemyksessä oikeutetusta sodasta voimme erottaa seuraavat käsitteet: Jus ad bellum (oikeus sotaan), jus in bello (oikeudenmukaisuus sodassa). Mutta Kant on ensimmäinen merkittävä (oikeus)filosofi, joka painottaa sitä, että oikeutetun sodan perinteessä ei ole käsitelty jus post bellumia (oikeudenmukaisuutta sodan jälkeen). Näiden käsitteiden kriteerejä käsittelen Kantin esittämän näkemyksen valossa ja vertailen niitä esimerkiksi Thomas Hobbesin ja Hugo Grotiuksen näkemyksiin oikeutetusta sodasta.

Esitelmässäni käsittelen Kantin näkemystä oikeutetun sodan teoriasta ja sitä, miten se on sovitettavissa hänen näkemykseensä velvollisuuseettisestä kategorisesta imperatiivista. Analysoin myös Kantin näkemystä pasifismista. Kantia ei voida pitää ainakaan ”puhdasverisenä” pasifistina, vaikka hän vastustaakin väkivaltaa ja väittää, että sodat voidaan lakkauttaa ja aikaansaada ikuinen maailmanrauha. Näin ollen hän näyttää olevan "sodassa" omien näkemystensä kanssa. 

VIDEO

4.3.2025 18.00-19.45
sali 104

Olli Pitkänen:  Esoteerinen ajattelu ja ympäristöfilosofia

Esoteerinen ajattelu (okkultismi, teosofia, alkemia, New Age jne.) on jäänyt perinteisesti vähälle huomiolle akateemisessa maailmassa, ja merkittävä esoterian tutkija Wouter Hanegraaff onkin suorastaan määritellyt esoterian ”valistuksenjälkeisen länsimaisen rationaliteetin poissuljetuksi toiseksi”. Filosofian alalla esoteriasta puhutaan edelleen hyvin vähän, vaikka 1990-luvulta alkaen akateeminen esoterian tutkimus on osoittanut lukemattomilla muilla kentillä (esimerkiksi luonnon- ja ihmistieteiden historia, eri taiteenalat, politiikka jne.) esoteerisen ajattelun vastoin aiempia käsityksiä erittäin merkittäväksi vaikuttajaksi.

Hanegraaffin esoterian määritelmän taustalla oli aiempi Antoine Faivren hahmotelma esoteriasta omana ”ajattelun muotonaan”, joka jakaa piirteitä tieteellisen, filosofisen, taiteellisen ja poliittisen ajattelun kanssa mutta ei palaudu mihinkään näistä. Erityisesti ympäristöfilosofian kannalta kiinnostavaa on kuinka Faivre lukee esoteeriselle ajattelulle ominaisiin piirteisiin käsityksen ”elävästä luonnosta” vastakkaisena valtavirtaisessa länsimaisessa ajattelussa vakiintuneelle erottelulle elottomaan ja elolliseen luontoon ja tähän kuuluvaan luonnon hahmottamiseen ensisijaisesti kausaalis-mekaanisen selittämisen kautta. Samoin Faivre katsoo esoteerisen ajattelun leimalliseksi piirteeksi mielikuvituksen keskeisen roolin materiaalisen ja henkisen välittäjänä – mielikuvitus ei ole vain ”pään sisällä”, vaan sillä on keskeinen ontologinen rooli.

Myös viimeaikaisessa ympäristöfilosofiassa pyritään usein klassisten modernien dualististen asetelmien, kuten ihminen-luonto, elollinen-eloton, subjekti-objekti jne. ylittämiseen tai ajattelemiseen radikaalisti uudella tavalla. Yhteydet esoteeriseen ajatteluun ovat sitä tuntevalle paikka paikoin hyvin ilmeisiä sekä itse nykyaikaisessa ympäristofilosofiassa että sen monilla sen keskeisillä vaikutteilla, kuten Friedrich Schellingillä, Henri Bergsonilla tai Gilles Deleuzella (aiheesta ovat kirjoittaneet mm. Glenn Alexander Magee, Sean McGrath, John Ó Maoilearca ja Joshua Ramey).

Argumenttini on erityisesti metafilosofinen sekä tieteensosiologinen. Esoterian asema ”järkevän ajattelun” poissuljettuna toisena on tehnyt siitä tiedemaailman (ehkä aivan erityisesti filosofian) itseymmärryksessä eri tavoin aktiivisesti torjuttua, vaikka tosiasiallisesti ratkaisuja erilaisiin perustavanlaatuisiin tieteellisiin ja filosofisiin ongelmiin on haettu toistuvasti juuri esoterian kentältä, usein yhteistyössä esoteristien kanssa. Tuon esille millä tavoin nykyaikaisen ympäristöfilosofian kysymyksenasettelut heijastavat laajemminkin esoteerisen ja filosofisen ajattelun välisiä jännitteitä sekä millä tavoin näiden jännitteiden täsmällisempi ymmärtäminen voisi olla hyödyksi erityisesti ympäristöfilosofian kentällä. Käytän esimerkkinä Sean McGrathin tulkintaa Jane Bennettin teorian ja käytännön välisen dualismin ylittämiseen pyrkivästä ympäristöfilosofiasta olennaisesti alkemistisena harjoitteena.

 VIDEO

18.3.2025 18.00-19.45
sali 104

Eki Laitila: Systeemitiede ja luonnonfilosofia

Esittelen systeemifilosofisen lähestymistavan, ”metasysteemin”. Se perustuu kahdeksaan pääteemaan (A-H). Valitut symbolit muodostavat koherentin kehyksen ihmisen ymmärrykselle. Tämä ”primeval atom”- metamalli liittää luonnonfilosofian peruskysymykset tieteen syvimpiin haasteisiin.

Kauneusihanne (A) toimii ohjaavana periaatteena, kysyen, mikä on todellisuuden tarkoitus ja miten ymmärrämme sen. Tieteen keskeisimmät haasteet (B) käsittelevät universaaleja ja partikulaarisia muotoja, duaalisuutta ja systeemisyyttä. Maailmanselitys (C) rakentuu havaittavuuden, kompleksisuuden, historiallisuuden ja elinkaaritulkintojen varaan, kun taas Kaikenteoria (D) tarjoaa ajattelun arkkitehtuurin, joka esitellään kirjassani tekoälydialogeina. Esimerkiksi metafysiikka aloittaa olettamuksista kohteenaan systeemiala, josta kybernetiikka antaa tulkintoja filosofialle  päättymättömään semiotiikkaan parantamaan tietoisuutta.

Onnistumisten teoria (E) tarkastelee emergenssiä, kestävää kehitystä ja kansakuntien menestymisen taustatekijöitä. Super-viestintä (F) tutkii piilosemantiikkaa ja nopeaa tiedon omaksumista sekä IT-ilmaisuja. Inhimillisyys nostaa päätään tiedostumisena integroitumisen muodoissa (G), politiikassa ja johtajuudessa. Lopuksi Tavoitteellisuus (H) korostaa liikkeen merkitystä: "emme voi astua samaan virtaan kahdesti."

Haluan esitellä prototyypin tieteenfilosofiasta 2.0, joka lähti liikkeelle tutkimuksesta "Science 2.0: International Federation for Systems Research, 2013." Se lisää empiirisen tutkimuksen keinovalikoimaan metafysiikan, kontekstillisuuden ja havainnoijan uuden roolin, liittäen systeemiajattelun tieteen kriteereihin, mikä avaa uusia mahdollisuuksia ymmärtää kompleksista yhteiskuntaamme, jonka ei pitäisi olla kone, vaan adaptiivinen, oppiva systeemi.

VIDEO

Yhdistyksen kevätkokous pidetään ennen esitelmää 18.3.2025 klo 17.00 Tieteiden talolla, Sali 208. Käsiteltävänä on sääntömääräiset asiat. 

Tilinpäätös 2024

Toimintakertomus 2024

1.4.2025  18.00 -19.45
sali 104

Otto Romanowski: Tietokonemusiikki ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Esittelen aluksi lyhyesti sähkö- ja tietokonemusiikin historiallisia perusteita. Kuinka vanhaa on sähkömusiikki? Tarvitaanko tietokonemusiikin säveltämiseen tietokonetta ja kukahan mahtaa olla nimekkäin ja tunnetuin tietokonsäveltäjä? Miten tietokonemusiikki määritellään? DAW kotikäytössä. Tutustumme tietokoneen eri käyttötapoihin musiikin tuottamisessa, esittämisessä sekä säveltämisessä. Mitä hyötyä on AI:stä?

VIDEO

15.4. 2025 17.00 -19.45
sali 104

Teemailta: Raimo Tuomelan filosofiasta

Ilkka Niiniluoto: Tuomelan kausaalinen sisäinen realismi

Raimo Tuomela teki varhaiset työnsä Jaakko Hintikan työryhmässä tieteenfilosofiasta väitöskirjoissa The Application Process of a Theory (Helsinki, 1968) ja Auxiliary Concepts within First-Order Scientific Theories(Stanford, 1969), joissa hän tutki teoreettisten käsitteiden määriteltävyyttä ja niiden käytön metodologisia hyötyjä deduktiivisessa päättelyssä. Nämä tulokset yhdessä tieteellisten selitysten rakennetta koskevien tutkimustensa kanssa Tuomela kiteytti teoksessa Theoretical Concepts (1973) ja Ilkka Niiniluodon kanssa kirjoitetussa teoksessa Theoretical Concepts and Hypothetico-Inductive Inference (1973). Wilfrid Sellarsilta ja Hilary Putnamilta saatujen vaikutteiden pohjalta Tuomela kehitti teoksissa Tiede, toiminta ja todellisuus (1983) ja Science, Action, and Reality (1985) omaperäisen tieteellisen realismin versionsa, ”kausaalisen sisäisen realismin”, jossa hylätään ”annetun myytin” ontologiset, episteemiset ja lingvistiset versiot ja totuus on selittämisen käsitteen avulla eksplikoitava episteeminen käsite. Olemassaoloa koskevat kysymykset ratkeavat parhaiten selittävien tieteellisten teorioiden avulla, sillä scientia mensura –periaatteen mukaan ”tiede on kaiken olevaisen mitta”. Näistä lähtökohdista Tuomela asettui tiukasti puolustamaan tieteellistä maailmankatsomusta, jossa tiede erotetaan pseudotieteistä ja esitieteistä. Tuomelan järjestelmän eroja muihin tieteellisen realismin muotoihin voi löytää hänen ontologiastaan, joka hyväksyy vain kausaalisesti vaikuttavia partikulaarisia yksilöolioita ja hylkää Popperin maailma 3:n abstraktit oliot, sekä episteemisestä totuus-käsitteestä. Myöhemmissä töissään Tuomela ei enää osallistunut debattiin tieteellisestä realismista vaan keskittyi tutkimaan sosiaalisen toiminnan luonnetta. 

Pekka Mäkelä: Kuka oli Raimo Tuomela

Tulen tarkastelemaan Raimo Tuomelaa hänen pitkäaikaisen oppilaansa ja uskallan sanoa kollegansa ja jopa ystävänsä näkökulmasta. Aion melko uskaliaasti sekoittaa henkilökohtaista muistelua tiukemmin filosofiseen sisältöön. Filosofisen sisällön osalta keskityn Tuomelan toiminnan teoriaan, ennen kaikkea sosiaalisen toiminnan teoriaan ja laveammin kollektiivisen intentionaalisuuden filosofiaan, mikä sittemin on tullut tunnetuksi sosiaalisen ontologian nimellä. Oma yhteistyöni ja yhteiset julkaisumme Raimon kanssa liittyvät kollektiviisen toimijuuteen ja vastuukysymyksiin. Nämä olivat Raimon ohjauksessa tekemäni väitöskirjan keskeisiä aiheita. Esitelmäni lopuksi, toivoen ajan riittävän, sanon muutaman sanan siitä, kuinka koen Raimon oppien ja työn jatkavan elämäänsä meidän entisten oppilaiden touhuissa (Raul Hakli, Kalle Miller).  

 Maj Tuomela: Walking and talking in the we mode

I will first say a few words about the close group of young scholars that Raimo was lucky to be the center of and my own position as his sounding board. Then, I will add some facts about his wider circles of collegial activities. 
The central aim of this paper is to try to pin down his own view of the ontological reducibility/irreducibility of the “we-mode,” and where it stands on the continuum of ontological individualism and collectivism.  First, I will present relevant key words from his texts. Then, I discuss Raimo’s idea of the top-down structure of the we-mode group that coincides with his view of ontology, as expressed by Keith Sawyer, who notes that strong emergence is a form of “Social realism” that supports the emergence of higher-level properties that cannot be reduced, and that have downward causal powers, even though social groups are composed of individuals.
This brings us to the main point of the presentation: Raimo’s view on the MI version that he would accept. Ontological irreducibility and weakly collectivistic – where does this take us? The background is a view on the ontology in the social realm as one that accepts groups that are not individualistically reducible without a conflict with ontological naturalism and realism about the social realm (a kind of “Internal realism”).
When Raimo introduced the “we-mode” group, he was stressing a holistic view of the goal as the group’s goal, and the subject as one “actor,” the members of the group acting jointly towards the group’s goal. The crucial point is the functionally holistic subject. He presented the structure of the “we-mode”group in detail as a subject, and everyone can see what it is that makes the difference: how these people only can act as a group, due to its top-down structure – how that came about through collective construction of the group “as our group,” and why there are emergent features on the group level. 
I end up concluding that he considered the we-mode group as ontologically weakly collectivistic (the group “acts” only in an extrinsic (“as-if” or partly fictitious) sense, when the group members act qua members of a social system) -- as well as ontologically irreducible in a general sense, due to emergent properties on the group level versus the member level, leading to action as one agent on rational-structural grounds (cf. results in the Hi-Lo game). 

VIDEO
 

29.4.2025 18.00-19.45
sali 104

Mirja Hartimo: Husserlin matematiikan filosofia

Edmund Husserl (1859-1938) on yleisesti tunnettu fenomenologisen filosofian isänä. Tässä esitelmässä pyrin antamaan yleistajuisen kuvan Husserlin fenomenologisesta matematiikan filosofiasta. Esittelen ensin Husserlin fenomenologisen menetelmän ja sen, miten Husserl itse sovelsi menetelmää aikansa matematiikkaan. Lopuksi luonnostelen sitä, miten fenomenologinen menetelmä on sovellettavissa matematiikan käytäntöön nykyisin.

VIDEO